perjantai 21. marraskuuta 2014

Tappavat lääkkeet, harhaiset lääkärit, vaihtoehtohoidot ja rahan löyhkä...


Tanskalaisprofessori, erikoislääkäri Peter C. Götzsche haluaa muuttaa maailmaa, ja provosoi. Hän sanoo lääketeollisuuden olevan järjestäytynyttä rikollisuutta, joka tappaa enemmän ihmisiä kuin mafia. Hänen mukaansa psykiatria on tämän rikollisuudenalan paratiisi. No… Psykologiliitto järjesti seminaarin aiheesta, ja Psykologi- lehdessä oli haastattelu kyseisestä herrasta. 


Olin yleiseen aikaansaamattomuuteeni nähden poikkeuksellisen ennakoiva tässä asiassa, ja olin jo omassa kiinnostuksenpuuskassani ehtinyt varata kyseisen miekkosen teoksen paikalliseen kirjastoon. Jonotuslista oli pitkä. Mutta samaan aikaan kun asia oli esillä Psykologiliiton viestimissä, sain kirjan käsiini. Nimikin on piristävän provosoiva: ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus – näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon”. Täytyy tunnustaa, että teoksen lukeminen oli paikoin jopa hauskaa. Samalla tavoin kuin se, että näkee jonkun tuhmuuksia tehneen saavan verbaalista sapiskaa ihan kunnolla. On suorastaan riemastuttavaa, että joku uskaltaa sanoa suorat ja vieläpä perustellut sanat silloin kun jokin taho kiertää lakia, toimii vastuuttomasti ja yrittää peitellä ja salata tekosiaan. Ja toisaalta sitten, mikäli kaikki mitä Götzsche kirjoittaa, on totta, alkaa ahdistaa… (Joudun käyttämään miekkosen nimessä tavallista ö-kirjainta, kun en löydä näppäimistöstäni tanskalaista ”ö:tä”.)

Voisi kuvitella, että monet lääkärit ehkä torjuvat närkästyneinä kyseisen teoksen viestin; samoin luonnollisesti lääketeollisuuden edustajat, jotka saavat teoksessa kunnolla sapiskaa. Teos on, totta kai, provokatiivinen, mutta vähäisempi sapiska ei taitaisi edes tehota niihin ihmisiin, jotka ovat sokeita näille asioille. Ilmiöt ovat räikeitä, mutta kumma kyllä moni ummistaa niille silmänsä. Jos esimerkiksi käytät ”uutta” lääkettä, jonka vaikuttava aine on sama kuin vanhassa lääkkeessä, mutta hinta on moninkertainen, ymmärtänet, että valtio maksaa Kela-korvauksena moninkertaisesti enemmän pätäkkää, ja se, joka kerää taloudellisen voiton, on lääkeyhtiö. Lääkkeen käyttäjän näkökulmasta vanha lääke olisi luultavasti toiminut yhtä hyvin (jos nyt ylipäätään edes oikeasti toimii), mutta lääkeyhtiö markkinoi uutta tuotettaan vanhaa parempana heppoiseen tai jopa olemattomaan tutkimusdataan vedoten, tai vihjaten mahdollisiin ”hyödyllisiin” sivuvaikutuksiin. Tällaisella, jopa tekaistulla, mutta uskottavasti esitetyllä höpinällä perustellaan mieletöntä ylihintaa.


No, en viitsisi edes puhua lääkeyhtiön edustajien tuomista kahvileivistä ja pikkuisista mainostuotteista, saati sitten rahalahjuksista ja muista törkeyksistä, joita Götzschen mukaan tapahtuu kansainvälisellä tasolla. Omasta työarjesta tuttuja esimerkkejä ovat muistilappupino ja kynä, joita lääke-edustajat auliisti jakavat. Lääkkeen nimiä kun työnnetään joka lippuslappuseen ja pikkutavaraan, niin se alkaa mieltyä tuttuna asiana, ja kuluttaja mieltää tutuksi tulleen nimen ikään kuin vanhaksi ja turvalliseksi, vaikka kyse on vain riittävän usein toistetusta sanasta… Inhottaa edes selittää tätä asiaa; kyse on niin räikeästä tuotenimien "piilomainonnasta".

No, haastaisin mielelläni jokaisen lukukykyisen terveydenhoidon ammatti-ihmisen lukemaan kirjan ja pohtimaan asioita avoimin mielin. Jos edes puolet, tai edes neljäsosa asioista on niin huolestuttavasti kuin kirjoittaja selittää, ihan liian monet asiat on oikeasti päin pöhelikköä. Ja entäpä jos kaikki perusteellisesti kerrotut esimerkit ovatkin totta…?

Niinpä, moni menee shokkiin tästä mahdollisuudesta, eikä haluaisi edes ajatella sitä. Ehkä joku lääkäri ei uskalla ajatella asiaa, koska on tullut määränneeksi tai suositelleeksi jostakin vaivasta kärsivälle lääkettä, jonka nimi mainitaan Götzschen teoksessa. Tai joku potilas säikähtää ja menee shokkiin, koska käyttää jotain tällaista jopa terveydelle haitalliseksi mainittua lääkettä. Potilas ei kuitenkaan ole vastuussa lääkärien mahdollisista virhearvioista tai perehtymättömyydestä; hän vain valitettavasti joutuu siitä kärsimään. Jos jollekin lääkärille herää syyllisyydentuntoja siitä, että hän huomaa ehkä määränneensä potilaalle lääkkeitä, joista seuraa enemmän lisäongelmia sivuvaikutusten muodossa kuin hyötyä varsinaiseen pulmaan, kuinka moni lääkäri rohkenee toimia eettisesti? Kuinka moni lääkäri oikeasti raportoi potilaan ilmoittamat haittavaikutukset eteenpäin? Ettei vain jäisi syystä tai toisesta joskus raportoimatta?

Kyllä moni muukin asiantuntija näkee, että terveydenhoito on liiaksi medikalisoitunut, ja kansalaisten verovaroja menee törkeän paljon lääkefirmoille. Miksemme vaadi puolueetonta, rahoittajasta riippumatonta lääketutkimusta? Miksemme vaadi terveydenhoitoa, joka ei palvele lääkefirmojen etuja, vaan potilaan oikeaa hyötyä?

No, huolta itselleni syntyi tosin siitäkin, mitä tapahtuu, kun kyseisen teoksen lukee joku, joka elää juuri nyt erilaisten lääkitysten varassa. Jokuhan saattaa lopettaa pelästyneenä tai pahastuneena kerta heitolla kaikki lääkityksensä; myös ne, joista on saattanut jopa olla oleellistakin hyötyä hänen terveyspulmissaan, ja ne, joitten kerralla lopettaminen on jopa hengenvaarallista. Eihän Götzsche tarkoita, etteikö olisi olemassa hyödyllisiä ja kohtuullisen turvallisia lääkkeitä, jotka on ihan asianmukaisesti ja perustellusti määrätty, ja joita kannattaa käyttää, koska hyödyt ovat suurempia kuin mahdolliset haitat.


Siinä mielessä voisi toivoa tähän provokatiiviseen kirjaan selkeämmät alku- ja loppuvaroitukset sen riskin minimoimiseksi, ettei kukaan toimisi harkitsemattomasti omien lääkkeittensä kanssa kirjan luettuaan! Kirjassa olisi hyvä olla ohjeet hakea apua taholta, jossa neuvotaan, miten kannattaa toimia, jos lukijalla on tällä hetkellä lääkityksiä, joitten oikeasta hyödystä hän on epävarma. Neuvoa tuskin kannattaa kysyä sellaiselta lääkäriltä, joka on lähinnä lääkefirman konsultin ”suosituksesta” määrännyt kyseiset lääkkeet, ellei sitten lääkäri ole valmis käyttämään omaa arvostelukykyään ja perehtymään paremmin esim. lääkeinfoon ja puolueettomaan tutkimusdataan. Tarvitaan todella eettistä asiantuntijaporukkaa, joka on valmis oikeasti auttamaan ihmisiä riippumatta taloudellisista vaikuttimista, ja maineesta ja kunniasta…

Tarvittaisiin yleensäkin mittavasti apua ja ohjeistusta ja terveydenhoidollista asiantuntemusta, jotta tilanne saataisiin muuttumaan nykyisestä lääkekeskeisestä hoitosysteemistä johonkin järjellisempään ja luonnollisempaan suuntaan. Mutta oikeasti, mihin hoitotyön etiikka katoaa, kun rahapula iskee tai ahneus alkaa kalvaa? Väitetään, ettei ole resursseja hoitaa ihmisiä kunnolla. Ei ole tarpeeksi työvoimaa. Ja että lääkitys on halvempi ratkaisu kuin vaikkapa keskustelukäynnit masennuksen hoitamiseksi… tai sitten ei, jos arvioidaan tilannetta vuosien kuluttua. Ei masennuslääkitysten käyttö ole yhteiskunnalle halpa ratkaisu, etenkin jos vielä kasvavassa määrin käytetään jotakin ”uutta” törkeän kallista lääkettä, josta valtio maksaa vielä isompia summia korvausta… Eikä halvaksi tule sekään, jos lääkitys ei edes tehoa riittävästi, tai hyöty ei ole pysyvä, ja ihminen sairastuu uudelleen, joutuu olemaan sairaslomilla, tai jäämään ennen aikojaan eläkkeelle. Medikalisaatio hyödyttää kyllä lääketeollisuutta, mutta lääkkeiden terveydelliset hyödyt potilaille jäävät liian monissa tapauksissa hämäriksi. Ja liian usein lääkityksen tuomat haitat voivat olla vaarallisempia kuin hoidettavat oireet ovat koskaan olleet…

Nousi mieleen myös eräs aiemmin katsomani dokumentti ”Turhia lääkkeitä keksittyihin sairauksiin”, tai jotain sinne päin. Ihmiset sairastelevat, totta kai, joka tapauksessa milloin mistäkin syystä, mutta se, että sairauksia ”keksitään” lisää kehittelemällä diagnostisia kriteereitä, jotka täyttyvät suurella osalla tavallisiakin ihmisiä, jotta saadaan lääkkeitä myydyksi, on niin epäeettistä, että saan varmaan kohta sydämentykytyskohtauksen. Jos nyt menisin lääkärille valittamaan, että tämä asia ahdistaa minua, ja että yleensäkin maailman paskamaiset asiat ahdistavat ja suututtavat minua päivittäin, saisin ehkä jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin. Ja lääkemääräyksen.


Inhoan tällaista systeemiä! Olen vihainen ja tuskastunut ja turhautunut tästä asiasta, ja tekisipä mieleni levittää varoittavia kannanottoja joka paikkaan, samalla tavoin kuin lääkefirmat levittävät tuotenimiään kaiken kansan nähtäväksi. Vaikkei reseptilääkkeitä saisikaan mainostaa, kyllähän ne lääkefirman muistilaput leviävät ammattilaisen pöydältä potilaskunnalle… Leikkasin itse lääkkeitten nimet muistilappupinosta pois, kun ne olivat sopivasti lappujen alareunassa. Koko pinon käyttämättä jättäminen olisi vielä pahempaa luonnonvarojen tuhlausta, joten käytän ne kyllä loppuun, mutta ilman mainosta.

Mikseivät lääkärit, kuluttajat ja potilaat pysäytä lääketehtailun ja sairauksien keksimisen mielivaltaa? Eivätkö järkevät ihmiset näe, että lääketeollisuuden pimeä puoli on kuin se lipevä kauppamatkustaja, jolla on ihmelääke kaikkiin vaivoihin, ja joka on valmis valehtelemaan, puhumaan pyörryksiin ja järjestämään tekaistuja potilasesimerkkejä saadakseen tököttinsä myydyksi?

Sanonpa vain, että aina kun auttamiseen sekoittuu rahastusta, olipa kyse perinteisestä puoskaroinnista, uskomushoidoista tai koululääketieteestä, se alkaa haista. Auttamisesta, hoidosta ja lääkkeistä voi tietenkin pyytää kohtuullista korvausta, jos ne oikeasti tehoavat. Mutta vaikkapa pirtulla terästetyn oliiviöljyn myyminen ihmelääkkeenä kalliimmalla hinnalla kuin pirtu ja oliiviöljy maksaisivat erillään, ja mitä nyt sitten seoksen ravistamisesta voisi periä tuntipalkkaa, ja tietysti pullon hinta ja etiketti päälle, se on huijausta. Jos kohtuullinen korvaus jonkin lääkkeen raaka-aineista ja valmistusprosessista ja pakkauksesta olisi vaikkapa viisi euroa per puoli desiä, se on ehkä lievästi ahneutta, jos tökötistä perii kolmesataa. Mutta vastaavaa tehdään isossa maailmassa. Ehkä Suomessakin, en tiedä. Arjessa tällainen ihmelääkettä kaupitteleva myyjähihhuli naurettaisiin närkästyneenä pihalle. Lääketeollisuudelle ei naureta. Tosin ei se taida enää yletöntä kunnioitusta ja luottamustakaan herättää...

Sori vain, mutta luottamus auttajatahoon menee sillä hetkellä kun raha alkaa haista. Sama pätee uskomushoitoihin. Hyväntahtoinen ihminen, joka haluaa auttaa toisia keinoilla, joita ei oikein voida pitää virallisen linjan mukaisina tai todistetusti tehoavina, ei tietenkään aina pyri rahastamaan, vaan saattaa oikeasti uskoa asiaansa ja haluta auttaa. Jopa ilmaiseksi. Mutta valitettavasti uskomushoidoissa ja puoskaroinnissa haisee niissäkin usein raha. Luvataan paljon ja peritään paljon. Vaarallista on, jos uskomushoidolla yritetään korvata virallinen hoito; joskus jopa kielletään hoidattamasta vaivaa tutkitusti tehoavilla keinoilla. Ns. ”puoskarilain” kehittely ilmeisesti tyssäsi johonkin, en muista enää mitä asiasta lueskelin.


Joka tapauksessa vaihtoehtohoitojen suosio taitaa kasvaa sitä mukaa kun koululääketiede tuottaa pettymyksiä. Vaihtoehtohoitoja tai ns. uskomushoitoja tulisi arvioida ja tutkia puolueettomasti, ja suojella syystä tai toisesta arvostelukyvyttömiä ihmisiä ja lapsia hoitomuodoilta, joissa on nähtävissä selkeitä riskejä terveyden tai mielenterveyden kannalta. Miksei siis vaihtoehtohoitojen tehoa voisi oikeasti selvittää; toisaalta avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti, mutta toisaalta myös edellyttäen riittävää tieteellistä faktaa tehoista ennen kuin hoitomuotoa hyväksytään virallisempaan hoitolinjaan? En tiedä. Tutkimusrahoitusta ei taida löytyä. Lääketieteen puolella rahoittaja löytyy kyllä: lääkefirmat.

Joissakin henkisissä vaivoissa ihmisen subjektiivisesti kokema hyöty saattaa olla riittävä hoidon tehokkuuden mitta, ja ellei haittaakaan ole, käyköön kukakin missäkin ”terapiassa” ottaen itse vastuun kukkarostaan ja uskomuksistaan; siis yksityisellä puolella. Julkiseen terveydenhoitoon uskomushoidot eivät kuulu. Ne pysyvät ”vaihtoehtohoitoina” niin kauan kuin niillä ei ole virallista hyväksyntää. Fyysisissä sairauksissa paranemisen pitäisi olla todistettavissa tieteellisin keinoin. Vaihtoehtohoitojen kenttä on laaja ja villi; on ihan selkeästi tarve erottaa jyvät akanoista silläkin kentällä, ja saada potilasturvallisuus myös sillä saralla ihan lakisääteiseksi.

Lääketiede ja ns. uskomushoidot ovat useinkin napit vastakkain. Mutta enpä hyppäisi kyllä varauksetta nykyisen länsimaisen lääketieteenkään puolelle, kun lääketieteellinen hoito on niin ”lääkityksiin perustuvaa”, ja lääkitysten tehtailu taas on raakaa bisnestä, johon ei sisälly mitään hoitamisen ja auttamisen etiikkaa. Jos ei ole olemassa riittävästi sellaista lääketieteellistä tutkimusta, johon ei lääkebisneksen rahoitus olisi vaikuttanut, miten voi luottaa edes lääketieteelliseen ”arvioon” uskomushoidoista? Kritiikki on paikallaan sekä uskomushoitojen suhteen, että, valitettavasti, myös medikalisoituneen julkisen terveydenhuollon suhteen. Kumpikin voi ihan rauhassa syytellä ja arvostella toinen toistaan, usein syystäkin. Ahneutta, rahastusta, valehtelua, uskottelua ja uskomuksia on todennäköisesti kummallakin kentällä…

Terveydenhuollon työntekijä, joka herkkuviineriä mutustellen kritiikittä uskoo lääkekonsultin kirkkain silmin esittämän myyntipuheen uuden lääkkeen tehosta ja eduista vanhaan verrattuna, ei välttämättä siis toimi yhtään sen vastuullisemmin kuin sellainen isä tai äiti, joka vie lapsensa vaihtoehtohoitoon, kun joku naapuri on kertonut omia hyviä kokemuksiaan siitä. Vanhemmat ovat vastuussa, jos hoidattavat lastaan tavoilla, joista ei välttämättä ole hyötyä, tai voi olla jotain haittaa. Lääkäri on vastuussa jopa kymmenien ihmisten, niin lasten kuin aikuisten, terveyspulmien ja sairauksien hoidosta päivittäin. Jos hän ei tunnista, ymmärrä ja ota selvää määräämänsä hoidon riskeistä, vahinko voi olla moninkertainen. Ei ole helppo homma.


Götzsche väittää, että lääketeollisuus tappaa enemmän ihmisiä kuin mafia. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, miten paljon ihmisiä on mahdollisesti kuollut ”uskomushoitojen” seurauksena. Jäisiköhän määrä ehkä kuitenkin vähän pienemmäksi kuin ”tappavien lääkkeitten” aiheuttamat kuolemantapaukset? Jos lääkäri uskoo sokeasti ja kritiikittä korruptoituneen lääkebisneksen edustajan myyntipuheita, hänkin itse asiassa edustaa tietynlaista ”uskomushoitoa”… Otapa siis tästä selvää! Hölmöläisiä löytyy molemmin puolin ja joka paikasta. Itsekin olen sellainen aika ajoin, mutta yleensä hölmöytensä näkee kirkkaasti vasta jälkiviisaana. Ja oikeastaan hölmöily on säälittävää. Mutta sikäli kun auttamisrahastuksen taustalta paljastuu esimerkiksi omatunnottomia psykopaatteja, säälintunne vaihtuu oikeudentunnolliseksi tuohtumukseksi…

Kehenpä tässä voi enää sairasteleva ihminen luottaa, jos ei oikein edes pätevänoloiseen lääkäriin, joka saattaa olla ”lääketieteen ylivertaisuusharhan” vallassa, tai hyväntahtoiseen kansanparantajaan, joka uskoo että vaikkapa puunkuorta jyrsimällä elää pidempään kuin isoisä eli? Eikä voi luottaa omaan järkeensäkään, kun on niin tunteellinen ja vauhkoilee. Hittolainen. En luota ainakaan ahneisiin tihrusilmiin tai lipevästi puhuviin ihmisiin. Missä ne kaikki pyyteettömät ja välittävät ihmiset ovat? Onko niitä ammatti-ihmisten joukossa? Tai yksityissektorilla?


En halua luottaa enää mihinkään muuhun persoonaan kuin siihen tahoon, joka on tämän kaiken (siis jopa maailmankaikkeuden) "yläpuolella". Kuinkahan monet psykiatrit haluaisivat yleisesti ottaen diagnosoida kaikki johonkin ”korkeampaan voimaan” uskovat harhaluuloisiksi; kaikki papit ja piispatkin, siis? Ehkä joku psykiatri määräisi minullekin jotain lääkettä tai ainakin diagnosoisi minulle jonkin häiriön, kun olen niin epäluuloinen ja ahdistunut kaikesta tästä maailman paskasta. Minusta kun näyttää, että monet ihmiset ovat hyvin laajalle levinneen harhan vallassa; sen uskomuksen siis, että materia muka tuo onnea. Se harhaluulo tuottaa sekä subjektiivista että objektiivista haittaa ja kärsimystä, kuluttaa luonnonvaroja, aiheuttaa itsemurhia ja kateudesta kumpuavaa väkivaltaa…

Kyse on siis mielettömän suuresta, globaalista henkisestä ongelmasta; eikö sitä voisi mitenkään hoitaa, helposti ja tehokkaasti, siis? Onneksi en ole lääketieteilijä, niin ei tule kiusausta diagnosoida tätä harhaa, tai siis mennä mukaan kehittämään uutta diagnoosia tuohon ”häiriöön”; jos vaikka lääketeollisuus maksaisi minut mukaan sinne kivaan kehittämistyöryhmään. Ja sitten lääketeollisuus varmaan kehittelisi siihen vaivaan uuden pillerin. Jos pystyisin hämärtyvillä eettisillä mielihaluillani vielä vaikuttamaan tuotekehittelyyn, se pilleri voisi olla vaikkapa xylitolia, niin sen liiallisesta popsimisesta ei olisi muuta haittaa kuin laksatiivinen vaikutus. Mutta hinta saattaisi olla markkinoilla aika huima. Eikä sitä lääkettä tietenkään määräisi kukaan sellainen lääkäri, joka on itse saman materialistisen harhan vallassa, koska sellaiset lääkärit eivät tunnistaisi koko ”häiriötä”…

Hoh hoi, menin jo sekaisin siinä, ettei tietenkään pidä patologisoida normaaleja ilmiöitä. Ihmisellehän on ihan normaalia olla rahanahne ja materian perään, ja luulotella, että hyvä elämä on vaurautta ja viihdepöhnää! Eipä siis leimata tätä arkista ja yleistä ilmiötä sairauden oireeksi, ettei vain kukaan innostu rahastamaan sen lääkitsemisellä. Kun eihän senlaatuista henkistä vaivaa oikeasti voisikaan hoitaa muutoin kuin epälääketieteellisesti; eli kokemalla jonkin henkisen, jopa mystisen oivalluksen hetken, tai suuren, syvältä riipivän elämänkriisin, joka pistää arvomaailman uusiksi. Eikä sellaisia ole eettistä ruveta kenenkään ihmisen toiselle ihmiselle järjestämään, edes hyvässä tarkoituksessa, kun ei kenenkään inhimillinen viisaus riitä kaiken ennakointiin ja turvaamiseen ja hätävarasuunnitelmiin kuitenkaan. Haittoja voi tulla aina, kun ihmispolo touhuilee ja söheltää. Joten, kädet ristiin, äänetön huokaus, ja aamen…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti